Johdanto: Ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma
Oli kuin joku olisi sytyttänyt tulitikun kuivassa heinikossa. Kun maansa presidentinvaalikampanjointia seuranneet järkyttyneet yhdysvaltalaiset kommentaattorit ryhtyivät vuonna 2016 puhumaan uudesta totuudenjälkeisestä ajasta, termi levisi hetkessä yleiseen kielenkäyttöön kaikkialla länsimaissa. Britanniassa post-truth omaksuttiin heti: maassa oli juuri nähty faktoja vääristelevä – ja onnistunut – kampanja EU-eron puolesta. Asiantuntijuuden ja tosiasioiden voimaan uskoneet britit pyörittelivät päitään epäuskoisina uudelle, totuudenjälkeiselle politiikalle. Suomessakin alettiin niputtaa ilmiöitä totuudenjälkeisyyden alle. Voima, jolla termi levisi, kertoo siitä, että monien mielissä se selvästi kuvasi jotain, joka oli todella tuloillaan.
Vaikka post-truth, totuudenjälkeisyys, löi sanana läpi vuonna 2016, ei maailma siirtynyt uuteen aikakauteen yhdessä vuodessa. Taustalla olevat ilmiöt ovat muhineet pinnan alla jo pitkään. Lukuisat kirjoittajat ovat vuosien mittaan pyrkineet hahmottelemaan ja nimeämään havaitsemiaan muutoksia julkisessa keskustelussa ja politiikan tekemisen tavoissa. Totuudenjälkeisyys näyttää kokoavan näitä ajatus- ja kehityskulkuja yhden käsitteen alle.
Tiettävästi ensimmäisen kerran post-truth-termiä käytti näytelmäkirjailija Steve Tesich vuonna 1992 Nation-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa. Tesichin mukaan Watergaten ja muiden korkean tason skandaalien uuvuttama yhdysvaltalaisyleisö kyllästyi paljastuksiin, jotka kerta toisensa jälkeen horjuttivat uskoa amerikkalaisiin ihanteisiin ja poliittiseen eliittiin. Niinpä amerikkalaiset eivät enää halunneet lukea huonoja uutisia. Kansa päinvastoin halusi, että heitä suojellaan totuudelta:
Meistä on nopeasti tulossa prototyyppi kansasta, josta totalitaariset hirviöt saattavat vain uneksia. Tähän saakka kaikkien diktaattoreiden on täytynyt nähdä vaivaa totuuden tukahduttamiseksi. Me omilla toimillamme osoitamme, ettei se ole enää tarpeen, että olemme omaksuneet hengellisen mekanismin, joka riisuu totuuden kaikesta merkityksestä.1
Oxford Dictionaries valitsi totuudenjälkeisyyden vuoden 2016 sanaksi.2 Silti jo kymmenen vuotta aiemmin toisen sanakirjan, Merriam-Websterin, toimittajakunta oli valinnut vuoden uudissanaksi termin, joka niin ikään kuvasi henkilökohtaisten uskomusten ylivaltaa ja tosiasioiden suhteellisuutta. Truthiness oli käsite, jonka tv-koomikko Stephen Colbert lanseerasi ohjelmansa avausjaksossa. Sana piti sisällään ajatuksen faktoista piittaamattomasta totuudenkaltaisuudesta. Konservatiivista tv-juontajaa parodioiva Colbert piti monologin, jossa hyökkäsi ”elitistisiä” tietosanakirjoja kohtaan, sillä ne pyrkivät sanelemaan, mikä on totta ja mikä ei:
Mikä Britannica on minulle sanomaan, että Panaman kanava valmistui vuonna 1914? Jos haluan sanoa, että se valmistui 1941, minulla on oikeus siihen. Minä en luota kirjoihin. Ne ovat pelkkää faktaa vailla sydäntä.3
Colbert tuntui sanoittavan osuvasti jotain sellaista, mitä moni amerikkalainen oli aistinut. 2000-luvun mittaan yhä räikeämmin jakautuneessa maassa vahvistui käsitys, että kansakunta oli menettämässä järkensä. Irakin sotaan johtanut kampanja avasi monien silmät huomaamaan, millä välinpitämättömyydellä maan poliittinen johto suhtautui tosiasioihin ja millä kyynisyydellä se johti maata. Maan mediakenttä muuttui rajusti, kun 1990-luvulla perustettu konservatiivien äänitorvi Fox News sai 2000-luvulla rinnalleen vielä räikeämmin puolueellisia verkkomedioita, niistä tärkeimpänä Breitbartin. Yhteinen julkisuus oli hajoamispisteessä.
Sitten tuli vuosi 2016 ja presidentinvaalit.
***
Tapa, jolla totuudenjälkeisyydeksi kutsuttu ilmiö on edennyt, tuo mieleen myrkkypilven Don DeLillon romaanissa Valkoinen kohina (1985). Kirjassa yliopistokaupunkia uhkaa outo kaasupilvi, joka saa kaupungin tolaltaan. Tarinan edetessä tiedot pilvestä muuttuvat, samoin siitä käytetyt nimitykset. Ensin pilveä nimitetään ohueksi savukiehkuraksi, sitten mustaksi lainehtivaksi pilveksi, kunnes lopulta se saa yleisnimen ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma. Kaupunkilaiset ovat epätietoisia ja hädissään. Ihmisten oireet muuttuvat sen mukaan, millä nimellä myrkkypilveä kutsutaan ja millaisia oireita sen radiossa kerrotaan aiheuttavan. Kun tiedonjano on suurta, kenen tahansa asiantuntijuudelle on kysyntää. Kaupunki vajoaa tilaan, jota voisi hyvin kuvailla totuudenjälkeiseksi.
Huomautukset velloivat edestakaisin. Yksikään asia ei tuntunut toista uskottavammalta. Kun ihmiset sinkoutuivat todellisuuden ulkopuolelle, heillä ei ollut enää tarvetta erotella asioita toisistaan.4
Huhujen levitessä romaanin ihmiset alkavat käyttäytyä tavalla, joka tuo mieleen sosiaalisen median synkimmät puolet.
Myrkkytapahtuma oli päästänyt mielikuvituksen hengen valloilleen. Ihmiset sepittivät juttuja, toiset kuuntelivat lumoutuneina. Värikästä huhua, kaikkein pöyristyttävintä tarinaa arvostettiin yhä enemmän. Emme suhtautuneet keksittyyn juttuun yhtään sen luottavaisemmin tai epäuskoisemmin kuin ennenkään. Mutta nyt niille osattiin antaa arvoa. Aloimme ihmetellä omaa kykyämme synnyttää kauhua.5
Oxford Dictionariesin määritelmän mukaan totuudenjälkeisyys liittyy olosuhteisiin, joissa tieto vaikuttaa julkisen mielipiteen muodostamiseen vähemmän kuin tunteet ja henkilökohtaiset uskomukset. Yhä useampi on joutunut toteamaan kuten Valkoisen kohinan professori Jack Gladney: tosiasioihin vetoaminen tuntuu sievistelyltä, koska omia ennakkokäsityksiä tukevien, tunnemekanismeja kutittelevien hurjien tarinoiden viehätys on niin suuri.
***
Totuudenjälkeisyys, post-truth, on sanana iskevä. Sana näytti voimansa, kun se omaksuttiin nopeasti käyttöön. Toisaalta se on sanana kelvoton, sillä se ohjaa huomion itseensä, ei ilmiöihin käsitteen takana.
Kun me kirjan kirjoittajat tahoillamme kuulimme ensimmäistä kertaa termin totuudenjälkeinen aika, suhtauduimme siihen suurella epäilyksellä. Se haiskahti taitavan amerikkalaisen kolumnistin kynästä lähteneeltä maailmanselitykseltä. Mieleen alkoi nousta vastaväitteitä: Milloin sitten elettiin totuuden aikaa? Eikö politiikassa totuutta ja faktoja ole aina ennenkin väännetty palvelemaan omia ideologisia tarkoitusperiä? Tutkimus toisensa jälkeen on osoittanut, etteivät ihmiset ole niin rationaalisia kuin kuvittelevat olevansa, vaan tunteet ja henkilökohtaiset uskomukset vääristävät aina tapaa, jolla he informaatiota käsittelevät. Näitä samoja vasta-argumentteja tarjoilevat monet muutkin kirjoittajat. Teesi totuudenjälkeisestä ajasta suorastaan houkuttelee toteamaan, ettei auringon alla ole edelleenkään mitään uutta.
Pian kuitenkin huomasimme, että olimme kukin työssämme kohdanneet ilmiöitä, jotka tuntuivat solahtavan vaivatta totuudenjälkeisyyden käsitteen alle. Kansainvälisen politiikan tutkijana Antto Vihma oli toistuvasti tekemisissä informaatiovaikuttamisen uusien muotojen kanssa. Sitrassa asiantuntijana työskentelevä Hannu-Pekka Ikäheimo seurasi keskustelua teknologian kehityksestä ja sen vaikutuksista ihmisten käyttäytymiseen, työelämään ja poliittiseen järjestelmään. Helsingin Sanomien talouden ja politiikan toimittaja Jarno Hartikainen sekä Yle Radio 1:n Ykkösaamun juontaja Olli Seuri näkivät sisältäpäin, kuinka median kriisi, poliittinen polarisaatio ja politiikan kyynisimpien pelureiden taktiikat asettivat toimitukset uudenlaisten haasteiden eteen. Kunkin kirjoittajan hajanaiset havainnot ja orastavat ajatukset alkoivat asettua osaksi isompaa kuvaa.
On syytä tähdentää muutamaa asiaa tämän kirjan lähtökohdista. Ei, me emme ajattele, että totuudenjälkeistä aikaa edelsi totuuden kulta-aika. Kyllä, politiikan keinovalikoimaan ovat aina kuuluneet valikoivat totuudet, totuuden säästeliäs käyttö ja suoranainen valehtelu. Ja ei, emme ole sitä mieltä, että vuonna 2016 maailma nyrjähti uraltaan ja siirtyi uuteen aikakauteen.
Sen sijaan vuonna 2016 joukko pitkään pinnan alla jatkuneita kehityskulkuja kasaantui tavalla, joka synnytti laajasti jaetun tuntemuksen uuteen aikakauteen siirtymisestä.
Tämä kirja pohjautuu laajaan kirjallisuuskatsaukseen, joka keskittyy viime vuosien totuudenjälkeisyyttä käsittelevään angloamerikkalaiseen tietokirjallisuuteen ja tutkimukseen. Lisäksi katsauksessa käytetään politiikantutkimuksen, mediatutkimuksen ja aatehistorian relevantteja teoksia. Katsaus on akateemisesta näkökulmasta ohut mutta laaja-alainen. Aineistona on myös 14 laajaa tutkimushaastattelua, jotka on tehty median ja viestinnän johtavien ammattilaisten sekä avainpaikoilla toimivien virkamiesten kanssa (ks. liite 1). Tältä pohjalta on rakennettu analyyttinen viitekehys, joka on tiivistetty oheiseen kuvioon.
Kuvio 1: Totuudenjälkeisen ajan ajurit ja ilmiöt.
Kirjan pääviesti on, että totuudenjälkeisen ajan keskeiset ajurit ovat teknologinen muutos ja poliittinen polarisaatio, ja yhdessä nämä muutosvoimat luovat tilanteen, jossa totuudenjälkeiset ilmiöt toimivat. Nopea teknologinen kehitys sekä poliittinen polarisaatio ovat jättäneet perinteiset instituutiot jälkeensä.
Nämä ajurit taustoitetaan kirjan ensimmäisessä luvussa. Teknologian saralla internet ja sosiaalinen media ovat murtaneet tiedon julkaisemisen ja jakamisen hierarkkiset käytännöt. Historia osoittaa, että kun viestintäteknologia muuttuu, muutokset eivät rajoitu teknologian maailmaan, vaan tekniset edistysaskeleet muokkaavat yhteiskuntia ja kulttuuria perustavalla tavalla. Poliittinen polarisaatio puolestaan näkyy räikeimmillään Yhdysvalloissa, mutta muuttaa poliittisen järjestelmän pelisääntöjä myös Euroopassa.
Kuten kuvio 1 esittää, digitalisaation vaikutukset yhdessä kärjistyneen poliittisen ilmapiirin kanssa ovat pohjustaneet maaperää totuudenjälkeisen ajan ilmiöille (luku 2). Vaikutukset näkyvät vanhojen hierarkioiden murtumisena ja verkostojen vallan kasvuna, asiantuntijatiedon arvostuksen alenemisena, perinteisen median eksistentiaalisena kriisinä sekä politiikan pelisääntöjen muuttumisena ja uudenlaisina totuudenjälkeisinä strategioina.
Näiden lukujen jälkeen analyyttista viitekehystä sovelletaan suomalaista mediaa käsitteleviin tapaustutkimuksiin, joissa selvitetään, kuinka ajurit ja ilmiöt näkyvät suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa. Tarkastelemme viiden eri tapaustutkimuksen kautta suomalaisen median kykyä toimia uudessa ympäristössä (luku 3). Politiikan eri alueita koskevat tapaustutkimukset kertovat osaltaan siitä, kuinka resursseiltaan heikentyneet toimitukset ovat vaikeuksissa vastatessaan poliittisten toimijoiden harhautusyrityksiin. Lopuksi on syytä kysyä, onko Suomi vastustuskykyinen, ja onko media osa ratkaisua vai osa totuudenjälkeisyyden ongelmaa (luku 4).
Keskustelu totuudenjälkeisyydestä on siis laaja kokoelma kysymyksiä länsimaisten liberaalien demokratioiden nykytilasta. Totuudenjälkeisyyteen angloamerikkalaisessa keskustelussa liitetyt ilmiöt eivät ole sellaisenaan siirrettävissä Suomeen, mutta epämiellyttäviä ilmiöitä ei myöskään voi enää puhua pois.
Totuudenjälkeisyys leijuu nyt paksuna pilvenä Yhdysvaltain yllä kuin Don DeLillon kuvaama ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma. Tämä kirja kertoo, mistä pilvi sai alkunsa ja minne se on matkalla. Yhteiskunnallisen keskustelun ja poliittisen julkisuuden kannalta toksinen ilmiö ei ole haihtumassa minnekään eikä se ole jäänyt Yhdysvaltain rajojen sisälle. Suomesta katsottuna pilvi voi näyttää vielä horisonttiin nousseelta ohuelta savukiehkuralta, mutta tuuli puhaltaa tänne päin.