reading

JOHDANTO

Mitä kaupungille tapahtuu, kun se hylätään

Maailman kaupungistuminen on hyvässä vauhdissa. Yli kymmenen miljoonan asukkaan kaupunkeja on jo yli kolmekymmentä. Ennusteiden mukaan kaksi kolmasosaa maailman ihmisistä asuu kaupungeissa vuoteen 2050 mennessä.

Samaan aikaan osa kaupungeista on jäämässä kelkasta. Länsimaissa monet perinteisistä teollisuudenaloista eläneet paikkakunnat ovat uhanalaisia, elleivät ne löydä uusia syitä olemassaololleen. Olemme jättämässä jälkeemme massiivisen määrän moderneja raunioita. Kukaan ei oikein tiedä, mitä niille pitäisi tehdä.

Autiopaikoilla kertoo tarkoituksensa tavalla tai toisella menettäneistä paikoista. Sen kantava teema on länsimaissa meneillään oleva valtava yhteiskuntarakenteen muutos. Kirjassa vieraillaan paikoissa, joista ihmiset ovat syystä tai toisesta lähteneet toisaalle, ja katsotaan, miltä näiden autioituvien paikkojen nykytila ja tulevaisuus näyttävät. Urbaanien raunioiden määrä kasvaa koko ajan, kuten vaikkapa konkurssin tehneen Detroitin esimerkki osoittaa. Siirtymä jälkiteolliseen aikaan on monin paikoin tapahtunut, mutta kaikkialla ei muu yhteiskunta ole pysynyt rakennemuutoksen perässä.

Tämä kirja etsii näkökulmia muun muassa seuraaviin teemoihin: Mitä tulee teollisen ajan jälkeen? Mitä kaupungille tapahtuu hylkäämisen jälkeen? Mitkä alueet ja millaiset paikat autioituvat? Miksi ihmiset lähtevät ja mitä he jättävät jälkeensä? Ketkä jäävät näihin paikkoihin asumaan ja mistä syistä?

* * *

Hylkäämiseen ja autioitumiseen on monia mahdollisia syitä. Luonnonkatastrofien lisäksi tyypillisiä ovat ihmisen toiminnan aiheuttamat katastrofit, kuten Tšernobylissä ja Pripjatissa, jotka evakuoitiin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen vuonna 1986. Näitä kaupunkeja ympäröi edelleen turvavyöhyke 30 kilometrin säteellä tuhoutuneesta reaktorista. Toinen, vähemmän tunnettu esimerkki on Centralian kaupunki Yhdysvaltain Pennsylvaniassa. Centralia hylättiin siksi, että kaupungin alla kaivoksessa syttyi tulipalo vuonna 1962. Se palaa edelleen.

Hankalammin ymmärrettävissä ovat makroekonomiset kehityskulut ja rakennemuutoksista aiheutuva urbaani rappeutuminen. Nekin ovat ihmisen aiheuttamia onnettomuuksia.

Jotkin paikat hylätään ennen kuin niihin on kukaan edes asettunut. Kiinassa on erään laskelman mukaan jopa yli 50 uudehkoa aavekaupunkia, jotka eivät ole täysin tyhjillään, mutta joissa on hyvin vähän asukkaita tarjolla oleviin neliöihin nähden. Myös Irlannissa ja Espanjassa rakennettiin valtavasti 2000-luvun alkuvuosina. Kun asuntokupla puhkesi vuonna 2007, se jätti molemmissa maissa jälkeensä hirveät määrät keskeneräisiä asuinalueita ja myymättömiä taloja. Espanjassa sama kupla tuotti myös käyttökelvottoman lentokentän ja teitä, jotka eivät vie mihinkään.

Mitä hylätyille teollisuuskomplekseille ja autioituneille urbaaneille paikoille tulisi tehdä? Se on yksi tämän kirjan suurista kysymyksistä. En pysty tarjoamaan siihen yksiselitteistä, kaikenkattavaa vastausta, mutta sentään välineitä pohdinnalle. Esimerkiksi turhiksi käyneillä tehtailla on paikoin ehditty jo nähdä arkkitehtonista ja kulttuurihistoriallista arvoa. Niistä on tullut muun muassa kulttuurin ja taiteen monitoimitiloja, kuten Kaapelitehdas Helsingissä tai Betlehem Steelin vanha terästehdas Pennsylvaniassa. Saksan Ruhrin alueesta puhuttiin 1980-luvulla Euroopan saastuneimpana paikkana. Nyt siellä toimii useita kulttuuritehtaita.

Washington DC:ssä avattiin vuonna 2016 taide- ja tapahtumatila Dupont Underground maanalaiselle raitiovaunuasemalle. Washington luopui ratikoista jo vuonna 1962, ja asema on ollut tyhjillään siitä lähtien, lukuun ottamatta lyhytikäistä ravintolakompleksia 90-luvulla. Dupont Undergroundin tekijät kutsuvat projektiaan ”urbaaniksi interventioksi”. Sellainen tehtiin myös New Yorkissa, kun entinen ilmarata muunnettiin katujen yläpuolella kulkevaksi kävelyreitiksi ja urbaaniksi puistoksi kahviloineen. Nykyisin High Line lukeutuu kaupungin tunnetuimpiin nähtävyyksiin.

Budapestissa raunioihin on avattu ulkoilmabaareja. Käytöstä poistetusta Tempelhofin lentokentästä Berliinissä on tullut kaupunkilaisten puisto ja konserttipaikka.

Syrjäisten pikkukaupunkien ja maaseutukuntien on vaikeampi löytää teollisille jäänteilleen uutta käyttöä kulttuurin ja taiteen avulla. Esittävä taide kaipaa yleisöä, ja sitä on urbaaneissa keskittymissä.

Yhdysvaltain lukuisista hylätyistä ostoskeskuksista – jotka ovat enimmäkseen kaupunkien laidoilla – osalle on löytynyt uutta käyttöä varastohalleina, kaupallisina kummitustaloina ja asuntoina. Suomessa Google avasi Imatran suljettuun paperitehtaaseen palvelinkeskuksen.

Tarpeeksi eksoottiset aavekaupungit ovat muuttuneet turistikohteiksi, kuten tämän kirjan Bodie ja Pyramiden.

Varsin usein näitä hyödyttömiksi käyneitä laitoksia ja tyhjentyneitä alueita tietenkin puretaan, kenties myös rakennetaan uudelleen. Urbaanin uudistamisen (urban renewal) nimissä esimerkiksi Hulmen alue Manchesterissa jyrättiin matalaksi ja pystytettiin uudelleen ensin 1950-luvulla ja sitten taas 1990-luvulla.

* * *

Tämä kirja on journalismia. Vaikka se hakee tietoa ja inspiraatiota esimerkiksi kaupunkimaantieteestä, tulevaisuudentutkimuksesta, taloustieteestä, arkeologiasta, sosiologiasta ja pelitutkimuksesta, se ei ole kattava esitys noiden tutkimusalojen suhteesta hylättyihin paikkoihin. Toimittajana pyrin vetämään yhteen välillä yllättäviäkin seikkoja erilaisista lähteistä saadakseni esille hahmotelman kokonaisuudesta. Kirjaan tiivistyy muutaman vuoden aikana keräämäni tieto ja ideat.

Autiopaikoilla koostuu seitsemästä luvusta, jotka yhdessä luovat synteesin kirjan teemasta, eli teollisen ajan päättymisestä läntisessä maailmassa. Ne kertovat tarinoita ihmisistä, jotka jäivät jäljelle, kun teollisuus lähti. Ne kuvaavat jättömaita, aavekaupunkeja, välitiloja, epäpaikkoja ja ei-kenenkään-maita.

Ensimmäinen varsinainen reportaasimatka tehtiin muutaman mutkan kautta matkailuautolla Otanmäkeen kesällä 2012. Sinne kohdistui myös viimeinen reissu joulukuussa 2015. Otanmäkeä ei olisi olemassa ilman sinne 1950-luvulla avattua rautakaivosta: kylä rakennettiin keskelle korpea vain kaivostuotannon tarpeita varten. Kaivos suljettiin jo 1980-luvulla, mutta niin vain Otanmäki on edelleen olemassa. Ensimmäisessä luvussa etsitään syitä sille, miksi tarkoituksensa menettänyt paikka ei suostu kuolemaan.

Toinen luku antaa toisenlaisen näkökulman kaupunkien kuolemaan. Se kertoo belgialaiskylästä, joka on jäämässä suuren ja mahtavan Antwerpenin sataman konttien alle. Reilusta tuhannesta asukkaasta on jäljellä 25. He elävät jatkuvassa murtojen, väkivallan ja vandalismin pelossa, mutta vastustavat pakkomuuttoa viimeiseen asti.

Kolmannessa luvussa matkustetaan ajassa taaksepäin, takaisin Neuvostoliittoon. Piramida (norjaksi Pyramiden) oli neuvostoliittolainen kaivoskaupunki Norjan Huippuvuorilla. Se oli mallikansalaisten tavoittelema työpaikka, jossa kaikki oli hiukan paremmin kuin mannermaalla. Nyt Piramida on aavekaupunki ja menneen yhteiskuntajärjestyksen ulkomuseo, joka kylmän ja kuivan ilmastonsa ansiosta säilyttää neuvostoajan koskemattomana jälkipolville.

Seuraavaksi siirrytään Detroitiin, jonka moderneista raunioista ja luonnon valtaamista urbaaneista preerioista on tullut laajalti tuttuja verkossa jaettujen kuvakokoelmien ansiosta. Detroit on kutistuva kaupunki, jonka pitää keksiä, miten järjestää itsensä uudelleen huomattavasti entistä pienempänä. Se on koko jälkiteollisen maailman koelaboratorio.

Viides luku tutkailee myös Detroitiin vahvasti liittyvää ilmiötä: urbaania löytöretkeilyä ja raunioihin liittyvää viehtymystä. Siinä matkustetaan Japaniin, missä käydään muun muassa hotellissa, jossa kukaan ei koskaan yöpynyt, ja Hashiman betonisella tehotuotantosaarella. Japani ei toki ole lännessä, mutta jälkiteollinen kulttuuri sekin on. Japanin kielessä on oma sana hylätyille paikoille: haikyo.

Tämän jälkeen vieraillaan Villin lännen ja kultakuumeen aikaisessa aavekaupungissa Kaliforniassa ja kuvitellaan, millaisia raunioita nykypäivän teknologiabuumi jättää jälkeensä Piilaaksossa. Niin kultakuumeen Kalifornia kuin startup-kuumeen Kalifornia edustavat omilla tavoillaan myyttisiä paikkoja ja aikoja. Kumpikin on sidoksissa buumin ja romahduksen sykliin, joka johtaa vääjäämättä hylkäämiseen ja autioitumiseen.

Seitsemäs luku käsittelee toisenlaisia epäpaikkoja, hylättyjä virtuaalimaailmoja. Siinä kurkistamme vuonna 1995 avattuun virtuaalimaailmaan, joka on kohtalon oikusta säilynyt koskemattomana tähän päivään asti. Virtuaaliset ympäristöt, kuten suurten joukkojen yhdessä pelaamat pelit ja 3D-maailmat, kärsivät helposti saman kohtalon kuin aikansa palvelleet kaivoskaupungit. Kun tuote ei enää tuota, se saa mennä – ja yhteisöt jäävät suremaan menetettyä kotiaan.

* * *

Tekstissä silloin tällöin esiintyvä Kimmo on tämän projektin valokuvaaja Kimmo Hokkanen, jonka kanssa käydyistä keskusteluista idea tästä kirjasta syntyi monta vuotta sitten. Kimmo on ollut mukana kaikilla muilla kirjaan päätyneillä matkoilla paitsi Bodien aavekaupungissa Kaliforniassa. Bodien kuvasi kalifornialainen valokuvaaja Susanna Frohman.

Helsingissä kesäkuussa 2016

Johanna Vehkoo

1 – KORVESSA LOISTAVA TULEVAISUUS

Otanmäki, Kainuu

Otanmäestä voi kertoa ainakin kaksi erilaista tarinaa. Ensimmäisessä on ikuinen 1970-luvun alun kesä. Lapset polskivat lämpöisessä vedessä maauimalassa, joka on yksi maailman pohjoisimmista. Ja lapsia, niitä on tässä tarinassa paljon! Otanmäessä on kerran ollut Suomen korkein syntyvyys. Muutenkin elämä on rikasta: tavallisilla työläisillä on Kainuun parhaat autot ja uudenaikaiset kerrostaloasunnot. Kaivos tuo vaurautta ja unelmia vieläkin paremmasta: Otanmäestä tulisi vielä Kajaaniakin suurempi, koko Kainuun kruunu. Ihan oikea kaupunki korven keskelle!

Toisessa, nykyisyyteen ajoittuvassa tarinassa vallitsee pimeys ja vähäluminen talvi. Humalikot liukastelevat kylän ainoalla raitilla. Bussi Kajaaniin kulkee kerran päivässä. Sinne on matkaa 37 kilometriä. Kylän koulu uhataan lakkauttaa, koska lapsia ei ole tarpeeksi. Lukio loppui jo vuonna 2008.

Siwan ilmoitustaulu antaa todenmukaisen näkymän nykypäivän Otanmäkeen. Kaupan olisi kolmio (5 000 euroa), kaksio (parhaat tarjoukset) ja pumppuhaulikko (150 euroa).

Molemmat tarinat ovat yhtä tosia, ja siksi kerron ne molemmat.

Kun kävin ensimmäisen kerran Otanmäessä, oli tosiaan kesä. Olin vuokrannut matkailuauton. Kaltaiselleni kaupunkilaiskakaralle tämä oli retroa, mutta ei varsinaisesti nostalgista, minulla kun ei ole karavaanaritouhuihin henkilökohtaista suhdetta. En tainnut olla koskaan ennen edes käynyt sisällä matkailuautossa. Tarkoituksena oli kierrellä muutamissa vanhoissa teollisuustaajamissa pitkin Savoa ja Kainuuta, etsimässä sopivaa tarinaa tähän kirjaan. Kohteina olivat muun muassa Hackmanin veitsistä ja haarukoista tunnettu Sorsakoski ja Montolan vanha kalkkikaivos Pieksämäellä, mutta ne eivät paikan päällä herättäneet kummempia ajatuksia.

Kun lopulta ajoimme hitaasti Otanmäen bulevardia pitkin, tiesin heti, että tässä se on.

Bulevardi, eli kylän pääkatu Vuorimiehentie, vie kaivokselta kylän keskustaan. Sitä reunustavat lehtipuut ja sen oikeaa laitaa hallitsee arkkitehtonisesti yhtenäinen rivistö 1950-luvun kerrostaloja. Talot on nimetty kaivosteeman mukaan: nelikerroksiset Vana, Kuula, Happo, Rumpu, Mylly, Kenno, Malmi ja peräti seitsenkerroksiset Nousu, Lyhty ja Titaani.

Paraatipaikalla pääkadun varrella seisoo harmaa kaivosveturi.

Bulevardi päättyy ympyrään, joka tekee kunniakierroksen kylän merkittävimpien kohteiden ohi: Mainari-ravintola ja baari upeine neonkyltteineen, pitkulainen Siwa, sen takana kohoava 1960-luvun modernismia puhtaimmillaan edustava seurakuntatalo kellotorneineen sekä lopulta Kuksa-niminen kapakka, kylän seuraelämän keskus.

Kun Kuksan edustalta katsoo takaisin sinne mistä tuli, bulevardin toiseen päähän, näkee komean, 60-metrisen kaivostornin. On saavuttu Kainuun Klondikeen, joksi paikkaa joskus nimitettiin.

* * *

Otanmäkeä ei olisi olemassa ilman kaivosta. Ennen kaivosta alue oli pelkkää korpea ja suota.

Valtiollisen Geologisen toimikunnan Kainuun soita samonnut työryhmä löysi Otanmäen metsäalueelta malmia jo vuonna 1938. Aiemminkin oli huomattu, että täällä kompassien viisarit alkoivat villisti pyöriä.

Kaivoshaaveiden tielle tuli sota, mutta viimein vuonna 1946 valtioneuvosto sai käsiteltäväkseen Geologisen toimikunnan laatiman suunnitelman Otanmäen malmin hyödyntämisestä. Päätöstä kaivoksen rakentamisesta ei tehty hätiköiden: sen kannattavuutta epäiltiin, ja noihin aikoihin kaivostoiminnan ajateltiin Suomessa kuuluvan Outokumpu Oy:lle.

Vuonna 1950 perustettiin uusi, kokonaan valtion omistama kaivosyhtiö Otanmäki Oy. Uusi yhtiö alkoi heti seuraavana vuonna rakentaa kaivosta Otanmäen erämaahan. ”Asemastamme huolimatta ja katsomuksestamme riippumatta me kaikki rakennamme sitä Sampoa jonka oikea henki tekee eläväksi”, kirjoitti kaivoksen johtaja Ilmari Harki Otanmäki Oy:n perhelehden Titaanin ensimmäisessä numerossa marraskuussa 1951.

Kaivoksen tuotanto käynnistyi syyskuussa 1953. Sen päätuote vanadiini oli arvokasta, sillä sitä käytettiin (ja käytetään edelleen) seosaineena erikoislujien terästen valmistuksessa. Sen ansiosta teräs kestää paremmin iskuja ja kuumuutta.

Tuolloin kaivoksen yhteydessä toimivat jo sekä rikastamo että murskaamo, ja kolme vuotta myöhemmin valmistui vanadiinitehdas. Kulkuyhteydet paranivat, kun valtio veti kiskot Iisalmi–Kajaani-radalta kaivokselle vuonna 1952. Valtatie Kajaaniin valmistui 1961.

Tutkimus- ja rakennusvaiheissa geologit ja työmiehet asuivat väliaikaisissa parakeissa, mutta korpikaupungin asemakaavaa alettiin piirtää jo vuonna 1951. Kerrostaloista ensimmäinen, Malmi, valmistui 1952, ja viimeinen, vanadiinitehtaan työntekijöille tarkoitettu Vana vuonna 1957. Rakennusten suunnittelija oli helsinkiläinen Arkkitehtuuritoimisto Lappi-Seppälä ja Martas Oy. Asemakaava noudatteli kaivosyhtiön hierarkiaa. Kerrostalojen taakse rakennettiin insinöörien rivitalot ja tehtaanjohtajan tiilitalo edustustiloineen.

Mainarissa oli sekä kapakka että pöytäliinapuoli. Molemmat täyttyivät kaivoksen kulta-aikoina joka ilta. Nyt jäljellä on enää 1950-luvun valomainos.

Arkkitehdit Jussi Lappi-Seppälä ja Iikka Martas kutsuivat luomustaan metsäkaupungiksi.

”Tuleeko Otanmäestä kaupunki?” kysyi Iikka Martas Titaanin vuoden 1953 ensimmäisessä numerossa.

”Valokuvaaja voisi ottaa asuntoalueelta kuvan, joka olisi luonteeltaan aivan samantapainen kuin jostain Töölön uudemmista osista otettu katukuva. Enteileekö tämä, että meillä on viidenkymmenen vuoden kuluttua tällä paikalla teollisuuskaupunki?”

Arkkitehti Martas myönsi, että seutu on harvaan asuttua ja Kajaanin kaupunki melko lähellä. Mutta jos Otanmäkeen keskittyisi raudan jalostamiseen liittyvää teollisuutta, se voisi kasvaa ihan oikeaksi kaupungiksi. Yhdyskunta oli jo vuonna 1953 Martaksen mielestä voittanut ”pahimmat alkuvaikeudet, jotka aina ovat vastassa kun ihminen tulee korpeen ja alkaa luoda kulttuuria”.

Kaivosyhtiö teetti pienoismallin, jossa kerrostaloja oli vieri vieressä. Puhuttiin jopa 40 000 asukkaasta ja vitsailtiin puolitosissaan, että Kajaanista tulee vielä Otanmäen esikaupunki.

”Kun ei tiedetä kuinka kehitys tulee tapahtumaan on yhtiö varautunut kaikkien mahdollisuuksien varalle ja yhdyskuntaa varten on suunniteltu asemakaava, jonka puitteissa voisi kasvaa vaikkapa pieni kaupunki”, Martas kirjoitti.

* * *

1950-luvulla kaivoksessa työskenteli nuori kanadalainen insinööriopiskelija nimeltään Donald Sutherland, joka oli tavattoman rakastunut paikalliseen tyttöön. Sittemmin maailmankuulu näyttelijä on myöhemmin muistellut, miten kaivoskylässä ryypättiin urakalla. Tottumaton nuorukainen oli vahvassa humalassa kuvitellut osaavansa lentää ja harkinnut, josko lehahtaisi ulos kerrostaloasuntonsa ikkunasta. Onneksi Sutherland tuli järkiinsä.

1960-luvun puolivälissä Otanmäessä asui jo 1 500 ihmistä. Heitä hemmoteltiin palveluilla. Oli kaupat ja ravintolat, koulut ja taksiasemat; oli lennätin, terveystalo, apteekki ja poliisiasema. Otanmäessä toimi parhaimmillaan kolme pankkia ja kolme ruokakauppaa.

Yhtiö tarjosi työtä myös naisille. He toimivat ruokalan keittäjinä, siistijöinä ja talonmiehinä. Perhelehti Titaani uutisoi jokaisen lapsen syntymän ja antoi neuvoja moderniin kerrostaloelämään.

Kaivoslaisten perheet saivat ilmaiset puutarhapalstat. Yhtiö osti työntekijöilleen virkistyspaikaksi Ollikansaaren Oulujärvestä ja lomakeskuksen Vuokatista. Se rakennutti urheilukentän katsomoineen ja järjesti lukuisia juoksu-, hiihto-, uinti- ja ongintakilpailuja. Tärkeintä oli kilpailla kaikessa Vihannin kaivosyhdyskuntaa vastaan. Järjestettiin massakävelyjä ja -hiihtoja, ja se kaivoskylä voitti, joka sai mukaan enemmän osallistujia.

Patruunoista legendaarisin ja pitkäaikaisin, Ilmari Harki, pyöräili usein pitkin kylänraittia alamaistensa keskuudessa. Hän kirjoitti Titaanin jokaiseen joulunumeroon katsauksen yhtiön tilasta. Vuonna 1967 Harki jäi eläkkeelle.

Seuraavana vuonna Otanmäki Oy fuusioitui toisen valtionyhtiön Rautaruukki Oy:n kanssa. Uusi isäntä piti entisen tavoin hyvää huolta rengeistään.

1970-luvun alussa Rautaruukki rakennutti kylään maauimalan, sillä Oulujärvelle oli Otanmäestä turhan pitkä matka lasten uimareissuksi.

Otanmäki oli etenkin 1950- ja 1960-luvuilla erinomainen paikka elää, ja noita aikoja paikalliset muistelevat mielellään. Kylään olisi ollut paljon muuttajia, mutta asuntoja ei riittänyt kaikille. Yhtiö joutui perustamaan asuntojen jakoa varten toimikunnan, joka piti tarkkaa kuria siitä, ketkä niitä saivat. Omakotialue Koivikko – viisi minuuttia kerrostaloalueelta kaakkoon – syntyi helpottamaan asuntopulaa.

Vaikka Otanmäki oli työn ja elämän keskipiste, kahdentoista kilometrin päässä sijaitseva Vuolijoki säilyi hallinnollisena keskuksena. Otanmäki oli osa Vuolijoen kuntaa, joka sai parhaimmillaan 90 prosenttia verotuloistaan Otanmäestä.

* * *

Mutta oli kaivoskylässä varjoisakin puolensa.

1980-luvun lopulla tehdyssä tv-dokumentissa nuori kirkkoherra puhui kyläläisten juoruiluista ja juopottelusta näin: ”Kaupunkilainen struktuuri mutta toisaalta pieni maalaiskylä. Täällä on yksityisyyden puute, kaikki on julkista, seinät ovat lasia. Ihmisillä on aika tavalla sosiaalisia ongelmia. Tämä poikkeaa maaseutumaisesta asumisesta ilmapiiriltään täysin.”

Nykyisin, kolme vuosikymmentä myöhemmin, kirkkoherra Markku Simula työskentelee Ruoveden seurakunnassa. Isokokoinen ja kumeaääninen pappi ehti paimentaa otanmäkeläisiä ja vuolijokelaisia vuodesta 1987 aina vuoteen 2006 asti. Siinä ajassa ehtii tutustua koko kylään ja saattaa hautaan monta ystävää.

Simulan palvelusaikana Otanmäki oli Kainuun mittakaavassa hyvin toimeentulevien kylä. Harrastuksiin kuuluivat kaikenlainen luonnossa temuaminen – metsästys, marjastus ja kalastus – ja reipas alkoholinkäyttö. Kirkkoherra sai setviä perheväkivaltatilanteita, huostaanottoja ja avioeroja. Simula oli myös kunnanvaltuuston puheenjohtaja ja demarien edustajana kunnan perusturvalautakunnassa.

”Otanmäki oli sosiaalisesti erittäin lokeroitunut alue. Vanhastaan oli insinöörien talo ja teknikkojen talo ja työnjohtajien ja ylemmän johdon asunnot ja niin edelleen. Jokainen tiesi tarkasti kaikkien asiat ja ne olivat aina taustalla näkyvissä. Jos nyt matematiikan lehtori oli keskiviikkona Mainarissa kännissä, niin kaikki sen torstaina koulussa tiesivät. Opeta siinä sitten pokkana matikkaa”, Simula kertoo.

Otanmäki ja Vuolijoki tappelivat keskenään palveluista. Jos yhdessä järjestettiin jotakin, se piti kopioida toisessa. ”Ei puhettakaan, että olisi voitu kulkea kylien välillä. 12 kilometrin matka tuntui pitkältä kumpaankin suuntaan.”

Simulan mukaan Otanmäessä oli kaksi tabua ylitse muiden: kaivoskuolemista ja ympäristöongelmista ei saanut puhua. Kuolemia tapahtui keskimäärin yksi vuodessa.

”Minusta ne kaivoksessa kuolleet olisi pitänyt laittaa kuin sotaveteraanit marmoriin keskelle kylää. Mutta ei, yhtiö koki sen niin, että se on vikojen kaivelua.”

Simula oli itse läheisen Talaskankaan luonnonsuojelukahinoissa mukana. Hän muistaa, miten kaivoksen raskasmetallit tappoivat kuhat Oulujärvestä. Vuottolahden muitakaan kaloja ei syönyt kukaan vuosikausiin.

”Ne valtavat alueet, joista puhutaan nyt lintualtaina, sinnehän laskettiin ne raskasmetallit sellaisenaan hyvin pitkään. Koko eteläinen Oulujärvi saastui, ja kalakannat alkoivat vasta 2000-luvun vaihteessa palautua.”

Toki myös maanalaiset kuilut ja käytävät ovat aiheuttaneet sortumia. Osa Kokkolantien pohjoispuolen metsäalueista on tiukasti aidattuja sortumavaaran takia. Sinne ei kannata mennä marjoja poimimaan.

”Se on sitä maiseman teollista arpeutumista. Joskus niihin altaisiin hirvet hukkuivat, mutta ei niistä sen enempää puhuttu.”

* * *

Suomessa on toiminut kaikkiaan yli tuhat kaivosta. Otanmäki oli yksi merkittävimmistä: se oli aikanaan Suomen suurin rautakaivos, joka vastasi 1960-luvulla kymmenestä prosentista koko maailman vanadiinituotantoa.

Vanadiini oli kaivoksen päätuote, vaikka se muodosti vain 2,5 prosenttia tuotannosta. Muu oli magnetiittia, ilmeniittiä ja kiisuja.

Kaivoksen pääkuilu johti 661 metrin syvyyteen – kaivoskielessä tämä ilmaistaan muodossa +661. Päätasot sijaitsivat viidenkymmenen metrin välein siten, että ensimmäinen oli +75 metrissä ja syvin taso +575 metrissä. Vuosittain louhittiin noin viiden kilometrin verran vaakasuoria tunneleita ja tasoja yhdistäviä vinokuiluja.

Kaivosalueen maan alla kulkee arviolta 124 kilometriä tunneleita. Kylän ja sen kerrostalojen alle ne eivät sentään levittäydy.

Otanmäen kaivos työllisti reilun kolmen vuosikymmenen ajan 600–650 ihmistä kerrallaan, kunnes vanadiinin maailmanmarkkinahinta 1980-luvulla romahti. Myös 1970-luvun öljykriisi oli kypsyttänyt Rautaruukin päätöstä sulkea kaivos, sillä vanadiinin valmistuksessa tarvittiin rutkasti öljyä.

Viimeiset malmit nostettiin kaivoksesta 11. kesäkuuta vuonna 1985.

Pumput vedettiin ylös ja kaivostunnelit täyttyivät vedellä.

Kaivosyhdyskunta menetti olemassaolonsa tarkoituksen. Silti Otanmäki on kolme vuosikymmentä myöhemmin edelleen olemassa.

Rautaruukin toimistotiloista Otanmäessä löytyy edelleen kaivosaikojen jäämistöä.

* * *

Lauantai-ilta Kuksassa kesäkuussa 2012 oli rauhallinen. Muutama keski-iän ohittanut mies istui kukin yksin omassa pöydässään kumoamassa keskiolutta. He eivät juurikaan puhuneet toisilleen.

Baarin sisustusta piristivät Otanmäen Titaani -urheilujoukkueen palkintokaappi ja hedelmäpeli.

Kuksan omistaja Kalervo Laitinen oli jo 71-vuotias, mutta piti edelleen baaria auki kahteen asti yöllä. Puoliso tuurasi oluthanan takana, kun Laitinen teki meille pitsoja. Ne oli nimetty Otanmäen maamerkkien mukaan: Nousu, Malmi, Vana ja niin edelleen.

Tovia aiemmin olimme käyneet kylän toisessa baarissa, vuonna 1956 avatussa Mainarissa, joka sekin mainosti tarjoavansa pitsaa. Tilatessa tuli eteen ongelma: keittiöstä puuttui valtaosa täytteistä.

”Itse olen tykännyt Kuksan pitsoista”, tarjoilijatar totesi. Siispä Kuksaan.

Kalervo Laitinen kertoi tulleensa taloon jo vuonna 1952. Silloin hänen isänsä avasi siihen kaupan, ”pikaostolan”. Se oli Suomen ensimmäinen valintamyymälä, ja se toimi ruokakaupan lisäksi kemikaliona, kirja- ja paperikauppana ja myöhemmin myös pankkina. Kaupan ympärillä oli silloin ”honkia vaan”. Yläkerta oli kaupan työntekijöiden asuntola. Oma ruokalakin heille oli.

Joulukuussa 1977 Laitisen isän pikaostola täytti 25 vuotta. Sen kunniaksi kauppias laittoi vasikkahyytelön tarjoukseen, 13 markkaa 50 penniä kilo, ja jakoi kaikille koululaisille tikkarit. Pubista löytyi vielä lista, josta kävivät ilmi luokkakoot. Ekaluokkalaisia oli ollut viisi rinnakkaisluokkaa, muilla asteilla luokkia oli kaksi tai kolme.

Kun kylässä on paljon alaikäisiä, tapahtuu kaikenlaista. Laitinen muistaa, miten jotkut nuoret hipsivät salaa kaivoshissiin ja miten yksi porukka levitti vaseliinia kaivokseen vieville kiskoille.

Titaani-lehdessä julkaistiin toistuvasti varoituksia kaivosalueen vaaroista lapsille. ”On tavattu lapsia kulkemassa yksinään teollisuusalueella, korjaamossa ja muissa tehdasrakennuksissa, kurkkimassa kaivoskuiluun ja ottamassa ’kyytiä’ rikastamoon vievällä hihnakuljettimella”, lehti raportoi vuonna 1953.

Nuorena – ja kaiketi edelleen – Kalervo Laitinen koki Otanmäen sisäänpäin lämpenevänä yhteisönä, johon oli hankala vähänkään ulkopuolisen tulla. Yhden työnantajan kylässä yhtiö omisti valtaosan rakennuksista, vaan ei Laitisen isän kauppaa. Kun nuori Kalervo halusi hiihtokilpailuihin mukaan, hän sai kuulla, ettei hänen perheensä kuulunut yhtiöön.

Kalervo Laitinen piti Kuksa-baaria auki yökahteen vielä päälle seitsemänkymppisenä.

* * *

Pubinpitäjä Laitinen muisti hyvin kaivoksen alkuvuodet: ”Kuvitelkaa semmoinen tilanne, kun ihmiset elivät taloissa, joissa vedet piti hakea sankolla. Likavedet vietiin pois ja haloilla lämmitettiin talot. Ihmiset kun tulivat tänne asumaan, niin täällä oli talot tämmöisessä kunnossa kuin nyt. Vedet, sähköt ja lämmöt tulivat sisälle. Ihmisille oli ihan lottovoitto päästä tämmöiseen kylään asumaan.”

Maaseudun primitiivisiin oloihin tottuneille uudisasukkaille muutos oli toden totta huima. 1950-luvulla vain kolmasosalla suomalaisista oli sisävessa, eikä suurin osa niistä ollut Kainuussa. Pian otanmäkeläiset saivat jopa jääkaapit.

”Ja varallisuus nousi, kun kaivoksessa oli erittäin hyvät palkat. Nousuporari sai saman palkan vuodessa kuin insinööri. Kun se oli urakkapalkka, tienasivat niin paljon nämä kaivosmiehet”, Laitinen sanoi.

”Tämä kylä oli niin että evakkotilanteessa kaikki olisivat päässeet autolla pois. Autokanta oli niin hyvä, ihan uusia autoja. Autokauppiaat kun myivät Kajaanissa auton, niin kysyivät, että missä olet töissä. Ai Otanmäessä, no tehdäänpä paperit. Ne tiesivät, että kun on täällä töissä, niin pystyy maksamaan.”

Kauppiaan poika lähti kylältä ravintolakouluun ja toimi sittemmin kokkina, Alkon myyjänä ja Kajaanissa hotellinjohtajana. Myöhemmin hän ryhtyi vielä eräoppaaksi, ja teki asiakkaille ruokaa laavulla nuotiokeittiössä. Siitä Kuksan nimikin tulee.

Tällä välin Otanmäen pikaostolan tilat oli vuokrattu T-kaupalle, joka meni nurin 1990-luvun taitteessa. Jotain piti isän perinnön suhteen keksiä, ja pubi oli ratkaisu.

Kesällä 2012 tuntui kyllä uskomattomalta, että nyky-Otanmäki voisi elättää kaksi baaria.

”No kyllä se suoraan sanoen huonosti elättää. Neljä yrittäjää on ollut kolmen viime vuoden aikana Mainari-baarilla. Joutaisihan tästä jo muuten lähteä, mutta kun talo on oma. Eikä baarille ole löytynyt ostajaa”, Laitinen sanoi.

Pian olimme ainoat asiakkaat. Yläkerran matkustajakodissa oli kuulemma neljä miestä yöpymässä, osa Talvivaaran kaivoksen työntekijöitä.

”Ihmiset tulevat yleensä puolen yön maissa baariin. Nyt ne istuvat kotona juomassa.”

Kaivoksen aikaan oli kapakkaelämäkin toista. Miehet tekivät kolmivuorotyötä, ja heillä oli pitkiä vapaita yövuorojen jälkeen.

”Silloin ravintolaelämä oli vilkasta aamusta yöhön. Mutta tänä päivänä on nollatoleranssi tehtaalla, ja portilla puhallutetaan, jos mitään epäillään. Ravintolassa käynti tapahtuu pääasiassa viikonloppuisin. Ja tietysti aika lailla on ihmiset lähteneet pois täältä, kun ei ole työtä. Varsinkin 2008 oli paha vuosi, kun oli vain 30–50 miestä koko talvena tehtaalla töissä.”

Laitinen avasi lukitun oven ja johdatti meidät kellariin. Portaikon seinässä luki ”taso +250”. Alakerrassa oli vastassa yllättävä näky: peilipallo, tanssilattia, komea kaareva baaritiski. Vielä 1990-luvulla korpikylän keskiolutkuppilan kellarissa tanssittiin diskopallon välkkeessä ja kumottiin jägereitä – aina silloin, kun paikkakunnan teollisuudella meni hetken aikaa hyvin.

* * *

Kaivosalueelle johtavan tien katkaisi puomi, mutta sen ohi saattoi kaikessa rauhassa kävellä. Torni ja muut rakennukset majailivat tuuhean metsän sisuksissa, eikä paikalla näyttänyt kesällä 2012 olevan sieluakaan. Kuten kyläkin, kaivosalueen rakennukset ovat enimmäkseen 1950-luvulta. Vanadiinitehdas räjäytettiin kaivoksen sulkemisen jälkeen, mutta säilyneet rakennukset ovat päällisin puolin hyvässä kunnossa.

Vuonna 1952 rakennetun betonisen nostotornin suunnitteli Insinööritoimisto K. Hanson. Sen huipulta näkisi koko Otanmäen ja paljon, paljon kauemmas, mutta ovet olivat nyt säpissä.

Yhden rakennuksen ovi oli raollaan. Paikka vaikutti toimistolta ja insinöörien työtilalta. Seinillä oli paperilappuja, joissa hahmotettiin kaivoksen työnkulkua; kuka teki mitä ja missä vaiheessa. Oli firmojen mainosjulisteita: Nokian kumitehtaan erilaisia kumilaatuja, Phönixin kupariliittimiä. Pöydällä valkoinen muovikypärä, jonka nimitarrassa luki T. Kontio.

Pöydillä makasi alan kirjallisuutta venäjäksi ja englanniksi. Principles and practice of flow meter engineering. Joltakulta oli unohtunut tänne Neuvostoliiton passi. Miten lie päässyt kotiinsa, vai onko palannut ollenkaan.

Oli myös lappuja, joissa oli musta x keltaisella pohjalla. Niissä luki: ”Vanadiinipentoksidisakka. Ammoniumpolyvanadaatti. 70–85 % (loppu vettä). Terveydelle haitallista hengitettynä.”

Perin merkillistä, millaista tavaraa Rautaruukki oli jättänyt jälkeensä.

Yhdeltä pukkipöydältä löysin kymmeniä avaimia siististi niputettuina. Nipuissa oli nimilaput, joista kävi ilmi, minne avaimilla pääsisi: mittarikaappi, polttoöljy, rikastamon ullakko, sähkökeskus, rukkaslaatikko, murskaamon ovet, ensiapukaappi. Avaimet, jotka joskus olivat olleet erinomaisen tärkeitä, lojuivat pöydällä merkityksensä menettäneinä.

Näytti siltä, ettei rakennuksessa ollut käynyt varkaita, eikä vandalismistakaan ollut merkkejä. Ikkunat olivat ehjiä, eikä koko kaivosalueella näkynyt edes yhtä ainutta graffitia tai tägiä. On äärimmäisen harvinaista, että kolme vuosikymmentä tyhjillään ollut teollisuuskiinteistö saa olla rauhassa ihmisen impulsseilta.

Selitys löytynee Otanmäen pienuudesta. Kun kaikki tuntevat toisensa, kiinnijäämisen riski on suuri. Otanmäen kaivosalue ei ole mikään hylätty tehdas jonkin suurkaupungin laidalla, missä voi sytytellä tulipaloja kenenkään välittämättä. Täällä tiedettäisiin heti, että ne olivat Mäkisen pojan kengänjäljet, jotka johtivat väestönsuojan ovelle.

Toiseksi kaivostoiminnan merkityksen Otanmäelle tuntevat kaikki. Sitä kunnioitetaan.

* * *

Vanadiinin maailmanmarkkinahinta putosi rajusti 1980-luvulla, kysyntäkin tyrehtyi.

Kaivoksesta oli jo 1970-luvulla tullut kannattamaton, mutta sen toimintaa jatkettiin, kunnes työntekijöille löydettiin uutta työtä alueella. Rautaruukki oli valtionyhtiö ja tunsi vastuunsa.

Samaan aikaan, vuonna 1985, suljettiin 240 kilometrin päässä Taivalkoskella sijainnut Mustavaaran rautakaivos, joka oli niin ikään Rautaruukin omistuksessa. Se ja Otanmäen kaivos uhkasivat jättää Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan seudulle yhteensä 600 työtöntä.

topofiliasta

* * *

Joulukuussa 2015 kaivostorni loistaa kauas maanteille ja ympäröiviin korpiin, kuten se on perinteisesti tehnyt: tornin huipulle on jo 1950-luvulta alkaen ripustettu valtava joulutähti aina joulukuun alkupuolella. Tähti on halkaisijaltaan kuusi metriä, kukin sakara on kolme metriä pitkä. Tähden valot palavat ensimmäisestä adventista joulun yli.

Museovirasto on nimennyt Otanmäen kaivosyhdyskunnan ”valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi”. Kylästä on vaarassa tulla ulkoilmamuseo, ellei alueelle synny jostain työpaikkoja. Mutta raskas teollisuus on hiipumassa koko Suomessa, ja on vaikea kuvitella, että palvelualojen työpaikat pelastaisivat Kainuun.

Kainuussa työttömyysaste on Suomen toiseksi korkein: huhtikuussa 2016 työttömiä oli 16 prosenttia työvoimasta. Vain Pohjois-Karjala ohittaa Kainuun, hyvin niukasti.

Suomen teollisuudesta katosi Tilastokeskuksen mukaan 76 300 työpaikkaa vuosina 2007–2013, eikä teollisuuden alamäelle näy loppua. Valtion taloudellinen tutkimuslaitos julkaisi huhtikuussa 2014 kannanoton, jossa se moitti suomalaista julkista keskustelua siitä, että teollisuutta ja teollisia työpaikkoja pidetään edelleen talouskasvun keskeisinä tekijöinä. VATT:n mukaan suomalaisten pitäisi jo hyväksyä se tosiseikka, että teollisuus on perinteisissä mitoissaan mennyttä ja Suomi on jo palveluyhteiskunta. ”Talouspolitiikan tekijöiden on ymmärrettävä, että Suomi on jo nyt palvelutalous. Liialliset haikailut teollisuusyhteiskuntaan saattavat hidastaa todellisen voimavaramme eli palveluosaamisemme ja palvelukilpailukykymme kehitystä”, VATT:n tutkijat kirjoittivat.

Tällä vuosituhannella Suomessa on lopetettu paperitehtaita Äänekoskella, Kouvolassa, Rautjärvellä, Jyväskylässä, Haminassa ja Kajaanissa. Niin paperia kuin metalliteollisuuden tuotteita on halvempaa valmistaa jossain muualla, samaten elektroniikkaa. Keväällä 2016 Fiskars lakkautti Arabian keramiikkatehtaan Helsingissä ja Nanso sulki Tornion sukkahousutehtaan.

Otanmäessä on junanvaunutehdas, joka on äärimmäisen riippuvainen VR:n tilauksista ja tarjouskilpailujen voitoista. Otanmäessä on niin ikään Suomen halvimmat kerrostaloneliöt ja erittäin huonot työllisyysnäkymät. Entinen kaivoskylä tarjoaa yhden paljonpuhuvan kuvan jälkiteollisesta Suomesta.

Vuonna 1953, silloin kun Otanmäessä vasta valmisteltiin kaivosta, Titaanissa julkaistiin ilmoitus: ”Malminetsintä koko kansan asiaksi!” Siinä opetettiin tunnistamaan malmikiviä ja kehotettiin kansalaisia lähettämään löytämänsä lohkareet Otanmäki-yhtiölle tutkittavaksi. ”Juuri SINÄ voit vaikuttaa kotiseutusi vaurastumiseen sekä saada itsellesi löytöpalkkion.” ”Kirjoitetaanko SINUNKIN nimesi maamme kaivosteollisuuden historiaan?”

Mietin, mikä voisi nyt olla koko kansan asia. Edes Kainuun korpikansan.